Andrei Sergejeff on hämeenlinnalainen tietokirjailija ja tietotyöläinen. Hän on myös vihreiden Hämeen piirin varapuheenjohtaja, Hämeen varavaltuutettu puoluevaltuuskunnassa, sekä vihreiden turvallisuuspoliittisen asiantuntijaryhmän puheenjohtaja.

Andrei on myös ehdolla vihreiden listalla kevään 2017 kuntavaaleissa.

Kolumni on julkaistu Hämeen Sanomissa 25.1.2017

Lapsuuteni Suomi oli maa, jonka kokonaiset sukupolvet tunnistavat tutuksi ja turvalliseksi.

1980-luvulla ihmisen elämänpolku oli suoraviivainen. Lastentarhasta mentiin kouluun ja koulusta töihin. Työttömyysaste oli pieni, ja pelkällä peruskoulullakin oli mahdollista päästä hyville palkoille. Työelämä oli ennakoitavaa ja työpaikat vakaita. Saman työnantajan palveluksessa saatettiin olla vuosikymmeniä, jopa koko työura.

Kulttuuri oli yhtenäistä. Ulkomaalaisia oli Suomessa niin vähän, että pienemmillä paikkakunnilla sellainen oli nähtävyys. Televisiokanavia oli pitkään vain kaksi, ja kun Kolmoskanava saatiin vuonna 1986, se oli lähes mediamullistus. Niukat valikoimat kaupassa pitivät kuluttamisen yksinkertaisena, ja tuloerot olivat pieniä. Poliittisesta kannasta, asuinpaikasta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta suomalaisten kokemusmaailma oli hyvin yhtenäinen.

Tämän Suomen selkäranka oli teollisuus. 

Tehtaat, sahat ja valimot merkitsivät elinvoimaa pienellekin paikkakunnalle. Niiden vaatima työvoima kannatteli paikallista palvelusektoria. Etäisempikin kunta tai pikkukaupunki työllisti omat myyjänsä, pankkivirkailijansa ja ravintoloitsijansa. Kaikki asukkaat tarvitsivat luonnollisesti myös julkisen sektorin palveluita, joita hyvinvointivaltiolla oli tarjota runsaasti. 

Työ antoi ihmiselle identiteetin. Suurin osa suomalaisista pystyi helposti sanomaan, kuuluiko hän työväestöön, talonpoikiin vai keskiluokkaan. Näiden kautta ihminen tiedosti myös omat vaikutuskanavansa. 

Keskiluokalla oli omat etujärjestönsä, mutta myös työväestön asema oli vahvempi kuin koskaan historiassa. Sillä olivat tukenaan ammattiliitot ja vahvat poliittiset puolueet. Kaikki ihmiset eivät olleet tyytyväisiä osaansa, mutta ainakin he tiesivät, mikä taho heidän etujaan ajoi. Teollisuusyhteiskunta oli helposti hahmotettava. 

Kaikkialla länsimaissa elää nyt vahva kaipuu takaisin tällaiseen maailmaan, ja tämä kaipuu on helppo ymmärtää. 

Teollisuusyhteiskunnan mukana ihmisiltä katosi paljon: luottamus tulevaisuuteen, tunne osallisuudesta ja merkityksellisyydestä sekä monelta myös elinkeino.

Tämä kaipuu toimii nyt poliittisia instituutioita ravistelevan populismin käyttövoimana. Pohjimmiltaan kaikki populistit lupaavat paluuta johonkin, mitä ei enää ole. He lupaavat antaa takaisin ”kansalle” maailman, jonka kasvoton ”eliitti” on näiltä varastanut. Mutta tähän heillä ei ole keinoja. 

Pohjimmiltaan koko tuotantorakenteen muutti teknologinen kehitys eikä mikään eliitin salajuoni. 

Digitalisaatio ja robotisaatio pyyhkivät pois suurimman osan teollisen maailman työpaikoista, eikä niitä mikään epämääräinen poliittinen retoriikka tuo takaisin.

Mennyttä maailmaa ei voi palauttaa, koska kukaan ei sitä koskaan varastanut. 

Se kuoli vanhuuttaan.