Vierailija-kolumni Hämeen Sanomissa 21.1.2018. Päätin lähteä mukaan politiikkaan vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, olin vakuuttunut siitä että yhteiskunnallisen vaikuttamisen uusi aika oli alkanut. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja ja sitä ympäröivä kansanliike osoittivat, että yhdessä tekemällä ja toisia kuunnellen pystymme muuttamaan maailmaa.
Viimeisen sysäyksen päätökselleni antoi saman vuoden äitienpäivänä tapahtunut 8-vuotiaan tytön murha. Omat kokemukset suomalaisesta lastensuojelusta, tukiperhetoiminnasta, Pride-valmennuksesta ja sijaisvanhemmuudesta ovat tarjonneet näköalapaikan lastensuojelun tilaan. Yhteistyökumppaneita on kertynyt laaja kattaus sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta ja neljä eri kaupunkia ovat kukin kuluneen 14 vuoden aikana toteuttaneet täysin toisistaan poikkeavia tapoja ratkaista hyvinkin monimutkaisia lastensuojelun tilanteita.
Väkivalta tai sen uhka pitää tunnistaa ja uskaltaa ottaa puheeksi kaikissa perhepalveluissa ja moniammatillista riskinarviointia (Marak) on käytettävä aktiivisesti. Ylisukupolviset mielenterveys-, päihde- ja väkivaltaongelmat ovat synkkä perintö, mutta kierre on katkaistavissa ja perheterapeuttisella otteella toteutettu moniammatillinen tuki auttaa koko perhettä ja lapsen lähipiiriä.
Perheiden voimavaroja kulutetaan turhaan heidän sinnitellessään oikean avun piiriin pääsyä odotellessa. Työntekijöiden vaihtuessa kaikki aloitetaan alusta, riskitiedot eivät kulje eri viranomaisten välillä ja mikä pahinta – kukaan ei kuuntele lasta eikä hänen lähipiiriään. Jonkun on puhallettava peli poikki ja sanottava että nyt riittää. Yhteiskunnan turvaverkon on toimittava ja vaikuttavaan lastensuojelutyöhön on oltava riittävät resurssit. Tarvitsemme rohkean muutoksen lastensuojelun toimintatavoissa.
Nykyinen lastensuojelulaki astui voimaan vuonna 2008 ja uusi sosiaalihuoltolaki vuonna 2015 perheiden palveluja vahvistamaan, mutta kuten ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja sanoi jo vuosia sitten: Hyväkään laki ei riitä, jos teoriat eivät siirry käytäntöön. (HS 7.9.2012)
Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi hartaasti odotetun 27-kohtaisen Lastensuojelun laatusuosituksen vuonna 2014. Sen periaatteina ovat asiakkaiden ihmisarvo ja perusoikeudet, lapsen etu, vuorovaikutus, vastuulliset päätökset ja toimintakultturi kaikessa lastensuojelutyössä. Työntekijöiden määrä sekä työjärjestelyt on todettu keskeisiksi lastensuojelun laatuun vaikuttaviksi tekijöiksi useissa eri selvityksissä.
#1000nimeä -adressi nosti lastensuojelun muutostarpeen jälleen otsikoihin viime marraskuussa Porvoon tragedian jälkeen. Ministeriössä on havahduttu siihen, että laatusuosituksesta huolimatta lastensuojelun hankkeissa syntyneet hyvät käytännöt eivät etene perustyöhön.
YK:n Lapsen oikeuksien sopimus astui voimaan Suomessa 27 vuotta sitten ja se on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus. Lapsen ääni pitää saada kuuluviin perhepalveluissa, lastensuojelussa ja lapsen huollosta sovittaessa. Nyt on korkea aika tuoda lastensuojelun laatusuositukset mukaan poliittisiin päätöksiin ja näin turvata riittävät resurssit lapsi- ja perhepalveluihin. Lastensuojelun asiakasmäärät on saatava suositusten mukaisiksi ja työtapoja on uudistettava systeemisen tiimityöskentelyn suuntaan koko maassa. VTM Tuula Friskiä lainaten ”Kaikkien yhteisenä tavoitteena tulee olla, että lapsen eettiset ja juridiset ihmisoikeudet toteutuvat”.
Mirka Soinikoski
Hämeenlinnan vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja