Kaupunginvaltuutettu Andrei Sergejeffin kolumni Hämeen Sanomissa 15.11.2017

1980-luvun alussa politiikantutkija Benedict Anderson nostatti kohua määrittelemällä kansakunnat ”kuvitelluiksi yhteisöiksi”. Hänen mukaansa kansallisvaltioiden asukkaat tuntevat solidaarisuutta toisiaan kohtaan, koska he katsovat kuuluvansa samaan yhteisöön. Toisin kuin vaikkapa perheessä tai kyläyhteisössä, kansakunnan kaikki jäsenet eivät kuitenkaan tunne toisiaan, eivätkä koskaan edes tapaa toisiaan. Tässä mielessä yhteisö on ”kuviteltu”.

Andersonin ajatus on saanut osakseen yllin kyllin sekä tahallista että tahatonta väärinymmärrystä.

Hänen on tulkittu väittäneen, ettei kansakuntia ole oikeasti olemassa, vaan ne ovat kuvitteellisia samassa mielessä kuin yksisarviset ja muut mielikuvitusolennot. Mitään näin hoopoa hän ei kuitenkaan väitä. Kaikki yhteisöt, joiden kaikki jäsenet eivät henkilökohtaisesti tunne toisiaan, ovat kuviteltuja. Ei ole olemassa mitään ”todellisia” laajoja yhteisöjä erotuksena näistä, eikä ole koskaan ollutkaan.

Monien, jotka ovat ymmärtäneet Andersonin ajatuksen oikein, on ollut vaikea sitä hyväksyä. Jos kansakunta on kuviteltu yhteisö, sitä ei sido yhteen minkäänlainen sisäänrakennettu solidaarisuus. Keskinäinen side meidän suomalaistenkin välillä on vain niin luja, kuin kykymme ja halumme kuvitella kaikki suomalaiset osaksi suomalaista kansakuntaa.

Ja jos lakkaamme näin kuvittelemasta, ei ole olemassa mitään turvamekanismia, joka estäisi meitä kääntymästä toisiamme vastaan. Kansakunta on totta vain jos ajattelemme sen olevan.

Suomella on myös kokemusta, mitä tapahtuu, kun lakkaamme kuvittelemasta toisemme osaksi samaa yhteisöä. Vuoden 1918 tapahtumia leimasi kansakunnan sisäisen yhteenkuuluvuuden tunteen täydellinen katoaminen. Osa kansasta kuvitteli uudenlaisen yhteisön, joka sulki kokonaan ulos toiset suomalaiset. Syntyi kaksi uutta kuviteltua yhteisöä, jotka näkivät toisensa verivihollisina, punikkeina ja lahtareina.

Kansakunnan ristiriita on siinä, että se on samaan aikaan todellinen ja kuviteltu. Kun käsitys kansakunnasta on vahva, se sitoo jäsenensä lujasti yhteen. Tätä yhteisöllisyyttä juhlitaan rituaaleissa, kuten yhteisissä juhlapäivissä tai urheilutapahtumissa. Silti kyseessä on pelkkä hauras ajatus. Kuviteltu yhteisö voidaan aina kuvitella olemattomaksi.

Tällä hetkellä internetin keskustelupalstoilta ei ole vaikea löytää niin ahdasta käsitystä suomalaisuudesta, että se sulkee pois suurimman osan suomalaisista. MV-Lehden ja muiden roskasivustojen ympärille on syntynyt yhteisöjä, joiden jäsenet pitävät muita suomalaisia vihollisinaan. Nämä muut eivät ole enää edes ihmisiä, vaan ”suvakkeja”, ”mädättäjiä”, ”femakkoja”, ”mamuttajia” ja muita. Eikä sille vaikuta olevan rajoja, millaisia väkivaltafantasioita näihin ”muihin” voidaan kohdistaa.

Näin arkinen asia on kansakunnan kuvitellun yhteisöllisyyden tuhoutuminen.